Koska luet tätä, tiedät että Niemen omakotiyhdistyksellä on kohtalaisen aktiivinen blogi juuri täällä.
Vihdoin saimme linkin sivuillemme näkyviin myös Mansetorille, joka on Tampereen kaupungin ylläpitämä kaupunginosasivusto. Niemi näkyy siellä otsikon "Ryydynpohja-Lintulampi-Niemi" alla. Odotimme linkin ilmestymistä muutamia kuukausia (!!), mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Nyt voi satunnainen surffari törmätä meihin sielläkin.
Tässä vielä linkki Mansetoriin: http://www.mansetori.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=2073&Itemid=1495
tiistai 14. joulukuuta 2010
torstai 2. joulukuuta 2010
Leila Penttilä: Ajatuksia Itsenäisyyspäivänä 2010
AJATUKSIA ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ 2010
Niemen Omakotiyhdistyksen toimittua 60 vuotta
Kuten Niemen omakotiyhteisön alueella hyvin tiedetään, toiminnan alussa oli kuokka, hakku ja muskula. Kivipelto tarvitsi antautuakseen myös lekaa ja rautakankea. Hyvät suhteet omanneilla oli näinä niukkoina aikoina jopa kaksi rautakankea: paksu , painava, jämerä ja terävä isäntää varten, sillä teki häijyä iskeä varpailleen, ohkainen, kevyempi hyvän otteen antava kanki oli emäntää varten. Hövelimmät isännät lainasivat tarvitseville omia työkalujaan, pihimmät ajattelivat, että mikään ei lainassa parane.
Erään tunnetun taiteilijan olohuoneen seinälle on perustyökalut ripustettu puhdistettuina ja kiillotettuina. Joku on tehnyt jopa vitriinin näille nyt jo museoesineille 60 vuoden takaa.
Virallinen työkalupankkikin Niemeen perustettiin, tieto ja sijainti ilmoitettiin puskaradiolla, joka toimikin tehokkaasti. Homma hoitui inhimillisten lakien mukaan: työkalun tarvitsija haki tarvikkeen sovitusta paikasta, omistaja haki työkalunsa takaisin sitten kun itse tarvitsi.
Parempi järjestys astui voimaan, kun Ilmari Salmela otti hoiviinsa ainakin ruohonleikkuukoneen, jos kenellä ruoho joskus kasvaisi leikattavaksi asti. Lisäksi Immu hoiti mankelia, sellaista raskasta isoäänistä möhkälettä, jossa emännät isäntien ja penskojen avustuksella litistivät liinavaatteensa kauniiseen kuosiin. (Maikku Salmela kertonut Juhlajunassa.)
Emäntien panos tontin raivaamisessa ja talon rakentamisessa oli merkittävä. He vastasivat sosiaalisten suhteiden luomisesta lähipiirin emäntiin. Montunkaivuun ohessa he järjestivät virkistystoimintaa ja muuta hengen kohotusta, sillä isännät saattoivat jo olla sotatoimista väsyneitä, jotkut vammautuneitakin.
Sähkötolpat ja verkosto saatiin alueelle jo 1951-52. Sähkö tuli perässä. Sen tuleminen oli vaivalloista. Kun suuri määrä tarvitsijoita kuormitti kaupungin verkkoa yhtä aikaa, se simahti. Valot sammuivat, uuni kylmeni, pullista tuli likilaskuisia, kahvi ei kiehunut. Kun kaikki kynttilät oli etsitty komeroista ja sytytetty tuli hellaan, niin sitten sähkö tuli päälle kadotakseen taas vartin päästä. Näin perheen koululaiset ja töistä palanneet saivat hauskasti alkuillan kulutettua. Sillä mikään ei ollut lapsista niin jännittävää kuin poikkeavat olosuhteet.
Vakituisesta kaupunkiasumisesta poikkeavaa saatiinkin kokea talojen rakennusvaiheessa, tilapäisessä useimmiten kesäasumisessa. Tätä vaihetta Niemen alueella kesti noin vuodet 1950-1954. Hauskat pikkumökit tai jo valmiit saunat tarjosivat rakentajan perheelle tiivistunnelmaisen suojan keväästä syksyyn.
Eräskin valmiin saunan omistaja pesi neljä tyttölastaan ensin saunassa, keräsi sitten koko katraan siistiin riviin saunan edustalle. Huuhtomisen isä suoritti kaatamalla muutaman ämpärillisen, kesälämpöistä vettä tyttöjensä niskaan. Kiljuen ja kikattaen tytöt sitten kääriytyivät äitinsä tuomiin pyyhkeisiin.
Idyllisissä pikkumökeissä saattoi rakentajakin yöpyä jo lauantaisin, lämmitti vain uunin ja kääriytyi useampaan huopaan, niin tarkeni. Sitä paitsi kuten tiedetään, korsuissa oli kylmempää. Muu perhe tuli sitten sunnuntaina isää katsomaan. Äiti laittoi rakentajalle ihan oikeata, lämmintä ruokaa.
Näinä aikoina lapsilla oli pihassa monenlaista puuhaa, talvisin pystytettiin lumiukkoja, jotka usein säilyivät miltei Vappuun asti. Jos tontti oli tasainen, siihen voitiin jäädyttää pieni luistinrata siitäkin huolimatta, että kaivovesi oli kortilla.
Lumien mentyä saattoi jo tehdä varovaista tuttavuutta naapurien lapsiin. Ikä oli tärkeä peruste, pentujen kanssa ei leikitty, isommat eivät huolineet joukkoonsa. Ankaran miettimisen aihe oli, voiko toisen tontille mennä! Kaupunkikodissa ei ollut näitä ongelmia.
Kun sitten talon valmistuttua muuttokuntoon, lapsille koitti uusi aika, entiset kaverit jäivät sinne kaupunkiin, uudet tuttavuudet eivät vielä toimineet,uusien vieheitten lisäksi pientä haikeuttakin oli ilmassa. Salmelan Maikku muistaa kotinsa muuttovaiheessa olleen avokeittiö, jossa tehtiin ruoka ja iltaisin pedattiin lattialle siskonpeti.
Koska yläkerrassa ei ollut vielä ikkunoita pääskyset perustivat muuriin oman pesän lupaa kysymättä. Vaaleina kesäöinä saattoivat nukkujat sivusilmällä katsella pääskyemojen lentelyä poikasiaan ruokkimassa. Syksyn tullen pesue muutti pois, mutta ennen kuin isäntä sai vintin ikkunoita paikoilleen, vikkelät linnut ehtivät taas majoittua samaan pesään. Eikä ikkunoita voinut nytkään sulkea. Täytyihän toisenkin perheen edut huomioida.
Tontteja oli vähitellen muokattu istutuksia varten, sillä sääntö oli, että pula-aikana piti kasvattaa perunoita, vihanneksia, omenapuita ja marjapensaita.
Useimmat muuttajat tulivat kaupunkioloista ja innostus oman maan omistamiseen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin oli suuri. Perunaa kasvoi joka nurkassa, taimikauppiaat havaitsivat tilaisuutensa tulleen, niinpä tonteille kuopattiin ennen tuntemattomia lajikkeita ja kasveja. Suosittu uutuus oli pensasmustikka. Sen antamasta sadosta ei ole tietoa! Keväisin nähtiin perheiden kulkevan silmät tiiviisti maahan luotuina, suorastaan katseellaan imien uusia ituja, joista kuitenkin kasvoi enimmäkseen rikkaruohoja. Innokkaat uudisasukkaat kokivat monta pettymystä jos kohta iloakin viljelykset antoivat.
Innostaakseen asukkaita puutarhojensa hoitoon kaupunki järjesti kilpailun kauneimmista pihoista. Arvostelijat hiiviskelivät salavihkaa istutuksia katselemassa. Sisäpiiritietoa ei ilmennyt. Vuonna 1957 kolmannen palkinnon kaupungin kotipihakilpailusta sai Eero ja Hertta Penttilä seuraavana vuona sijoitus parani toiseen palkintoon. Muistitiedoissa ei valitettavasti ole säilynyt pihakilpailun useampia nimiä. Varsinainen pokaalirohmu oli kyllä Salmelan Immu, hän vuorotteli Eeron kanssa toisesta ja kolmannesta palkinnosta ja sai sitten vielä ensimmäisen palkinnon.
Myös paikalliset teollisuuslaitokset osallistuivat rakentajien puuhiin ehkä enemmän kuin tiesivätkään. Jos joku joskus ihmettelee, mihin katosi Tampereen suurteollisuus, asioista tietävät voivat sanoa, että se katosi pieninä erinä valmisteilla oleviin rintamamiestalohin, seinien täytteeksi topattiin kutterinpurua ja pellavan päistäreitä, vanhojen kutomakoneiden niisilistoja ja muuta käyttökelpoista asennettiin sopiviin kohteisiin. Ja niitähän riitti. Puretuista taloista ostettiin edullisesti hyvät tiilet palomuurissa käytettäviksi.
Uutta luotaessa kirkastuivat sotien jälkeiset ankeat vuodet. Rintamalla palvelleet tekivät maan hyväksi kaksinkertaisen urakan: ensin piti taistella omaksi isänmaa, jonka pieneen palaseen saattoi pystyttää talon itselleen ja perheelleen. Näin Itsenäisyyspäivän tunnelmissa on hyvä muistaa heitäkin, jotka eivät koskaan palanneet sieltä jostain, eivät saaneet rakentaa omaa kotia.
LOPPU
Kiittäen muisteluavusta Hertta Penttilää ja Maikku Salmelaa
Leila Penttilä
Niemen Omakotiyhdistyksen toimittua 60 vuotta
Kuten Niemen omakotiyhteisön alueella hyvin tiedetään, toiminnan alussa oli kuokka, hakku ja muskula. Kivipelto tarvitsi antautuakseen myös lekaa ja rautakankea. Hyvät suhteet omanneilla oli näinä niukkoina aikoina jopa kaksi rautakankea: paksu , painava, jämerä ja terävä isäntää varten, sillä teki häijyä iskeä varpailleen, ohkainen, kevyempi hyvän otteen antava kanki oli emäntää varten. Hövelimmät isännät lainasivat tarvitseville omia työkalujaan, pihimmät ajattelivat, että mikään ei lainassa parane.
Erään tunnetun taiteilijan olohuoneen seinälle on perustyökalut ripustettu puhdistettuina ja kiillotettuina. Joku on tehnyt jopa vitriinin näille nyt jo museoesineille 60 vuoden takaa.
Virallinen työkalupankkikin Niemeen perustettiin, tieto ja sijainti ilmoitettiin puskaradiolla, joka toimikin tehokkaasti. Homma hoitui inhimillisten lakien mukaan: työkalun tarvitsija haki tarvikkeen sovitusta paikasta, omistaja haki työkalunsa takaisin sitten kun itse tarvitsi.
Parempi järjestys astui voimaan, kun Ilmari Salmela otti hoiviinsa ainakin ruohonleikkuukoneen, jos kenellä ruoho joskus kasvaisi leikattavaksi asti. Lisäksi Immu hoiti mankelia, sellaista raskasta isoäänistä möhkälettä, jossa emännät isäntien ja penskojen avustuksella litistivät liinavaatteensa kauniiseen kuosiin. (Maikku Salmela kertonut Juhlajunassa.)
Emäntien panos tontin raivaamisessa ja talon rakentamisessa oli merkittävä. He vastasivat sosiaalisten suhteiden luomisesta lähipiirin emäntiin. Montunkaivuun ohessa he järjestivät virkistystoimintaa ja muuta hengen kohotusta, sillä isännät saattoivat jo olla sotatoimista väsyneitä, jotkut vammautuneitakin.
Sähkötolpat ja verkosto saatiin alueelle jo 1951-52. Sähkö tuli perässä. Sen tuleminen oli vaivalloista. Kun suuri määrä tarvitsijoita kuormitti kaupungin verkkoa yhtä aikaa, se simahti. Valot sammuivat, uuni kylmeni, pullista tuli likilaskuisia, kahvi ei kiehunut. Kun kaikki kynttilät oli etsitty komeroista ja sytytetty tuli hellaan, niin sitten sähkö tuli päälle kadotakseen taas vartin päästä. Näin perheen koululaiset ja töistä palanneet saivat hauskasti alkuillan kulutettua. Sillä mikään ei ollut lapsista niin jännittävää kuin poikkeavat olosuhteet.
Vakituisesta kaupunkiasumisesta poikkeavaa saatiinkin kokea talojen rakennusvaiheessa, tilapäisessä useimmiten kesäasumisessa. Tätä vaihetta Niemen alueella kesti noin vuodet 1950-1954. Hauskat pikkumökit tai jo valmiit saunat tarjosivat rakentajan perheelle tiivistunnelmaisen suojan keväästä syksyyn.
Eräskin valmiin saunan omistaja pesi neljä tyttölastaan ensin saunassa, keräsi sitten koko katraan siistiin riviin saunan edustalle. Huuhtomisen isä suoritti kaatamalla muutaman ämpärillisen, kesälämpöistä vettä tyttöjensä niskaan. Kiljuen ja kikattaen tytöt sitten kääriytyivät äitinsä tuomiin pyyhkeisiin.
Idyllisissä pikkumökeissä saattoi rakentajakin yöpyä jo lauantaisin, lämmitti vain uunin ja kääriytyi useampaan huopaan, niin tarkeni. Sitä paitsi kuten tiedetään, korsuissa oli kylmempää. Muu perhe tuli sitten sunnuntaina isää katsomaan. Äiti laittoi rakentajalle ihan oikeata, lämmintä ruokaa.
Näinä aikoina lapsilla oli pihassa monenlaista puuhaa, talvisin pystytettiin lumiukkoja, jotka usein säilyivät miltei Vappuun asti. Jos tontti oli tasainen, siihen voitiin jäädyttää pieni luistinrata siitäkin huolimatta, että kaivovesi oli kortilla.
Lumien mentyä saattoi jo tehdä varovaista tuttavuutta naapurien lapsiin. Ikä oli tärkeä peruste, pentujen kanssa ei leikitty, isommat eivät huolineet joukkoonsa. Ankaran miettimisen aihe oli, voiko toisen tontille mennä! Kaupunkikodissa ei ollut näitä ongelmia.
Kun sitten talon valmistuttua muuttokuntoon, lapsille koitti uusi aika, entiset kaverit jäivät sinne kaupunkiin, uudet tuttavuudet eivät vielä toimineet,uusien vieheitten lisäksi pientä haikeuttakin oli ilmassa. Salmelan Maikku muistaa kotinsa muuttovaiheessa olleen avokeittiö, jossa tehtiin ruoka ja iltaisin pedattiin lattialle siskonpeti.
Koska yläkerrassa ei ollut vielä ikkunoita pääskyset perustivat muuriin oman pesän lupaa kysymättä. Vaaleina kesäöinä saattoivat nukkujat sivusilmällä katsella pääskyemojen lentelyä poikasiaan ruokkimassa. Syksyn tullen pesue muutti pois, mutta ennen kuin isäntä sai vintin ikkunoita paikoilleen, vikkelät linnut ehtivät taas majoittua samaan pesään. Eikä ikkunoita voinut nytkään sulkea. Täytyihän toisenkin perheen edut huomioida.
Tontteja oli vähitellen muokattu istutuksia varten, sillä sääntö oli, että pula-aikana piti kasvattaa perunoita, vihanneksia, omenapuita ja marjapensaita.
Useimmat muuttajat tulivat kaupunkioloista ja innostus oman maan omistamiseen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin oli suuri. Perunaa kasvoi joka nurkassa, taimikauppiaat havaitsivat tilaisuutensa tulleen, niinpä tonteille kuopattiin ennen tuntemattomia lajikkeita ja kasveja. Suosittu uutuus oli pensasmustikka. Sen antamasta sadosta ei ole tietoa! Keväisin nähtiin perheiden kulkevan silmät tiiviisti maahan luotuina, suorastaan katseellaan imien uusia ituja, joista kuitenkin kasvoi enimmäkseen rikkaruohoja. Innokkaat uudisasukkaat kokivat monta pettymystä jos kohta iloakin viljelykset antoivat.
Innostaakseen asukkaita puutarhojensa hoitoon kaupunki järjesti kilpailun kauneimmista pihoista. Arvostelijat hiiviskelivät salavihkaa istutuksia katselemassa. Sisäpiiritietoa ei ilmennyt. Vuonna 1957 kolmannen palkinnon kaupungin kotipihakilpailusta sai Eero ja Hertta Penttilä seuraavana vuona sijoitus parani toiseen palkintoon. Muistitiedoissa ei valitettavasti ole säilynyt pihakilpailun useampia nimiä. Varsinainen pokaalirohmu oli kyllä Salmelan Immu, hän vuorotteli Eeron kanssa toisesta ja kolmannesta palkinnosta ja sai sitten vielä ensimmäisen palkinnon.
Myös paikalliset teollisuuslaitokset osallistuivat rakentajien puuhiin ehkä enemmän kuin tiesivätkään. Jos joku joskus ihmettelee, mihin katosi Tampereen suurteollisuus, asioista tietävät voivat sanoa, että se katosi pieninä erinä valmisteilla oleviin rintamamiestalohin, seinien täytteeksi topattiin kutterinpurua ja pellavan päistäreitä, vanhojen kutomakoneiden niisilistoja ja muuta käyttökelpoista asennettiin sopiviin kohteisiin. Ja niitähän riitti. Puretuista taloista ostettiin edullisesti hyvät tiilet palomuurissa käytettäviksi.
Uutta luotaessa kirkastuivat sotien jälkeiset ankeat vuodet. Rintamalla palvelleet tekivät maan hyväksi kaksinkertaisen urakan: ensin piti taistella omaksi isänmaa, jonka pieneen palaseen saattoi pystyttää talon itselleen ja perheelleen. Näin Itsenäisyyspäivän tunnelmissa on hyvä muistaa heitäkin, jotka eivät koskaan palanneet sieltä jostain, eivät saaneet rakentaa omaa kotia.
LOPPU
Kiittäen muisteluavusta Hertta Penttilää ja Maikku Salmelaa
Leila Penttilä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)