Nyt on se aika, jolloin sanotaan olevan muka kiire, vaikka karjalaisen sananparren mukaan ”aikaa Jumala loi eikä kiireest virkkant mittää”. Ihminen siinä unohtuu, kun minuutit ja sekuntit tulevat tärkeimmiksi. Aika menee omaa tahtiaan. Lielahdessa eli aikanaan pirteä vanhus Jokisen Hilma. Hän järjesteli itse 100-vuotispäiviään. Kun hän tilasi puhelimessa leipomosta 100-vuotiskakkua, kuului puhelimen toisesta päästä hämmästynyt kysymys: ”Tuleeko se ihmiselle?”
Ihmisestä on joulussakin kyse. Juhlan keskipisteenä on pieni ihminen, Jeesus-lapsi, johon kätkeytyy jumalallinen salaisuus. Hän eli ihmisen elämän, ilot, surut, kivun ja kaipuun. Hän syntyi tietyssä paikassa, oli aikansa lapsi, mutta hänestä tuli ajaton. Hän eli vain nuoreen aikuisikään, mutta kohtasi kiireettä jokaisen.
Aika ja ajan kulu tuntuu erilaiselta ihmisestä riippuen. Vuosien varrella lehtien haravoinnin ja jouluvalmistelujen välillä tuntuu olevan yhä pienempi tovi. Pikkulapselle taas tuntikin jouluaattona tuntuu ikuisuudelta. Mielestäni meillä on kolmenlaista aikaa: ohitse kiitävää aikaa, jota mittaamme kellolla ja kalenterilla, sisäistä aikaa, joka panee meidät kysymään ajan ja olemassaolon tarkoitusta sekä Jumalan ikuista ”aikaa”, joka lävistää nuo kaksi ensimmäistä aikaa.
Jouluna aika ja ikuisuus tiivistyvät. On hyvä heittäytyä tämän päivän puuhiin, huomata läheisensä, katsoa lasta silmiin, muistaa yksinäinen vanhus naapurissa. Ikuisuus on heissä – ja meissä salaisuutena läsnä. Emme ole kulutustavaraa. Koko elämä on suuri joululahja.
Osallistuminen Kauneimpiin joululauluihin rauhoittaa kummasti. Ja Lielahden kirkossa on taas jouluna tunnelmaa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti